12.10.2009

räntäpäivän ilo

Kuljin taskussa portaisiin kunnes tasku kääntyi hakemaan sisältä sateenvarjoa. "Räntää", tasku puhisi. Panoin pääni syvälle, etten kastuisi. Matkaseurana minulla oli kaksi tyttöä! Toinen vähän pienempi ja toinen ihan vähän isompi. sateenvarjot olivat tarpeelliset tämänpäiväisessä seikkailussa. Sade pitää omanlaista ääntään. Ihmiset menevät surullisiksi sadesäällä, vaikka oikeasti vedessä ei ole mitään suremisen arvoista.

Tapasin pellen! Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että en uskaltanut sanoa mitään, mutta seurasin uteliaana, kun kun hän jakoi palloja lapsille.
Enkö osaakin maastoutua hyvin? Huomasitko minut?
Helsinkivieraani tahtoivat matkustaa metrolla. Se oli heistä hyvin jännittävää, ensimmäinen kerta kulkuvälineessä, jossa oranssit penkit, ja paljon tunneleita. Kun avaa silmänsä, ja jaksaa ihmetellä asioita ympärillään, aika kuluu nopeammin, ja joskus jopa kaiken kiireen keskellä pysähtyy.




En ole mikään professori puhumaan kiireestä tai kiireellisistä elämäntavoista. Sen tiedän, että jatkuva hosuminen tekee ihmiset ja pieneläimet vain kiukkuisiksi. Otetaan esimerkkinä Karviset. (Kun rullaat ikkunaa alaspäin, olen kyllä julkaissut blogissani myös heidän kuvansa. Ne ovat mielissään, jos katsot heidän kuvansa.)
Jos Karvisille kertoo että kaksi minuuttia ja lähikaupan kaakaotarjous menee umpeen, ne menee ihan sekaisin. Ne alkavat hokea öntöntöntöntönttöä, huolehtia ja hosua, ja lopputuloksena on, etteivät ne ehdi mihinkään ajallaan.

Kun kotiuduimme metrosta ja kaupungilta kaikkien sateenvarjojen joukosta, joimme kupit kaakaota. Lämmitti mukavasti, mutta sotkin kippurasormeni ruskeaan jauhoon. Oi voi. Kipitän nyt pesemään tassuni!




1 kommentti:

Saat soperruksen!