14.11.2009

muistot saavat joskus keltasävyt ja hiukan punaista

Muistan syksyn! Muisteleminen voi joskus tehdä aukon iloiseen hetkeen, mutta muistoilla on useimmiten ilostuttamisen taito. Tänään muistelin erästä syyspäivää...Vesi oli kirkasta sinisellä pohjalla ja päätin asettua tarkkailijaksi tuollaisen öö... patsaan päälle. Täytynee kuitenkin kertoa, että tarvitsin ulkopuolista apua, jotta pystyin kipuamaan tarkkailijan paikalle.
Syksy oli pudottanut arvokkaimman lahjansa, mutta lehdet eivät olleet putoamisesta moksiskaan. Ne kimmelsivät kuin aarteet altaan pohjalla.
Alkoi hymyilyttää, kun keskityin siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Maailma hyöri ja pyöri, ja minä olin osa sitä!

Turisti tutki karttaa mietteliään näköisenä. Mahtoikohan löytää sinne minne oli menossa. (Onneksi minä en ollut mukana hänen reissussaan, olisimme eksyneet varmasti.)

Joku toinenkin oli asettunut informaation äärelle.
Pyörien kyyti näytti huimalta. En ole koskaan ollut mukana taskussa, joka olisi ajanut pyörällä, sillä kovassa vauhdissa minun tulee helposti huono olo. Alan puhua sekavia ja maailma ikäänkuin katoaa hetkeksi muttei silti päästä otettaan irti. Kummia asioita.

Onneksi näinä päivinä, kun valo vähenee joka hetki, on muistin tallelokeroissa monenvärisiä muistoja. Ei sovi kuitenkaan muistella liikaa, koska tämäkin hetki on arvokas.
Hih. Tulipas minusta haikoisa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Saat soperruksen!