6.4.2016

Pikkupuheita, eli smalltalkin alkeet

Olen ehkä maailman huonoin smalltalkkaaja. Jos ei ole sanottavaa, olen mieluummin hiljaa. Jos hiljaisuus äityy oikein painostavaksi, saatan sanoa muutaman sanasen tai keksiä jutun juurta.

Toisin on ystävälläni Ristolla, jota luonnehditaan leikkisästi sosiaaliseksi apinaksi. Kun Riston ottaa mukaan mihin hyvänsä, löytää hän joukosta kaverin taikka kaksi. Pulinassa on mukavaa olla mukana, vaikkei itse juuri puhuisikaan.


Töissä on tietenkin eri juttu. Kun menen toimittajana paikalle, on haastateltavan tai kuvattavan kanssa tuotettava puutaheinää ja sanahelinää, jotta saadaan homma käyntiin. 

Musahommissa tilaajan kanssa on hyvä turista keikkapaikalla asiasta ja asian ympäriltä, ja ehkä sniikkailtava juhlaväen joukkoon. Yhdestä keikasta poikii näin helposti toinen. Tässäkin asiassa on mukava olla suupaltti soittokaveri: kaksi sniikkailijaa tuottaa enemmän lopputulosta.



Töissä on kuitenkin aina työmoodissa, ja jutusteluvaihe on naksautettava päälle. Voisiko tätä laajentaa myös normaaliin arkeen? Kokeilin.

Hämeenkadun risteyksessä muuan lenkkeilijä kulkee ohi, kääntää päänsä ja kysyy: "Pieni ihminen, iso vauhti." Tuijotan hetken hupun alta, kun tajuan todeta: "Pittää olla reipas".

Lenkkeilijä hiihtää vierellä ja jatkaa: "Mihin kiire?", johon vastaan jo monisanaisesti: "Ei oikeastaan mihinkään, kuhan kävelen". Kävelemme muutaman lauseen verran liikennevaloihin, jossa heilautan kättäni ja huikkaan: "Hyvää kevättä!". Lenkkeilijä heilauttaa kättänsä takaisin ja hymyilee.

Hyvin meni. 

Käyn tsekkaamassa joen varressa taidenäyttelyn. Taiteilijan ollessa paikalla tajuan, että nyt on muutaman sanan mittainen kolo. On tuotettava puhetta. "Kuulin juttua, että täällä on joku taidenäyttely", sanailen taidokkaasti. Kehun teoksia, ja tajuan, että nyt on kolo kun voisin vinkata puolitutulle omasta musaprojektistani. 

Se jää kuitenkin tekemättä.

Kaupassa nakkaan jugurtin ja kerman hihnalle, kun setä toteaa: "Tuo jäi tuonne pohjalle", viitaten pullonpalautuskuittiin, jonka päälle olen kauppakorini juuri nakannut. Avaan sanaisen arkkuni sanomalla: "Hyvä muistaa kuitenki tässä vaiheessa". Setä hymisee: "Juu niin on!"

Sanailu, eli pikkupuheen tuottaminen onnistuu siis pienen kaivamisen jälkeen. Suomalaiseen puhekkulttuuriin ei taida suuremmin turhan turiseminen kuulua, vai miten on?

Millaisessa sosiaalisessa tilanteessa vaivaudut? Oletko suupaltti vai tarkkailija? 

Näitä miettien,
Ruut

6 kommenttia:

  1. Voi, kuulostaa niin tutulta! Jotenkin sitä työmoodissa on työmoodissa, mutta muuten rupattelut ja jutustelut jäävät hyvin vähäisiksi ja olen ehdottomasti tarkkailija. Mä olen myös yrittänyt tsempata asiassa viime aikoina - mun smalltalk tosin toimii tällä hetkellä vain hyvin rajatussa ympäristössä, sillä avaan nykyisin keskustelun useimmiten "Onpas sulla kiva paita!" tai "Oho, oletpas sinä taitava!". Puhun siis lapselle ensin, mutta usein sitä juttua tulee lopulta myös äidin kanssa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa jos kuulostaa tutulta! :D Vaikuttaa myös hyvältä keskustelun avaajalta jubailla pikkuihmiselle ensin, siitä saattaa syntyä hyvä keskustelu puoleen ja toiseen. :)

      Poista
  2. Jotain siltä väliltä, riippuen tilanteesta. Välillä jään hiljaiseksi, mutta näin aikuisena olen oppinut myös paremmaksi jutustelijaksi. Jos toinen osapuoli on kovin hiljainen itse, niin silloin minun on vaikea saada juttua aikaiseksi. Toisen jutustelijan kanssa omakin jutustleu sujuu.

    Boskun kanssa (kantoliinassa) liikkuessa on kyllä tullut juteltua jo niin monen mummon ja papan kanssa kadulla, että alan olla aika pro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta, että toisen puheliaan kanssa on myös helppo olla puhelias. Toisaalta olen huomannut, että moni tyyppi joka jää koulussa tai töissä sosiaalisisissa tilanteissa taka-alalle avautuu ihan eri lailla, kun juttelee kahdestaan. Myös siksi on hauskaa tehdä esim kouluprojekteja vähän vieraampien tyyppien kanssa. :)

      Huippua, että kantoliina on herättänyt keskustelua! :D Onhan se hauska vekotin!

      Poista
  3. Minulla pikkupuhuminen menee aika lailla oman vireystilan mukaan, mutta myös henkilökemiakin vaikuttaa. Joskus pälätän liiankin kanssa ja toisinaan pääni lyö tyhjää, vaikka tiedän, että jotain pitäisi keksiä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mullakin lyö välillä tyhjää oikein kunnolla. :D Hauskaa kuulla, että vireystila vaikuttaa kommunikaation sujuvuuteen myös muilla! Henkilökemiat on tosiaan iso tekijä jutustelun sujuvuudessa. :)

      Poista

Saat soperruksen!